Kestää tottua näkemiseen

Olen elossa!

Täällä ollaan. Hämmentävää.
Kaiken hakemisen ja paperien täyttämisen jälkeen mä oikeesti oon täällä.
Ai tää paikka on oikeesti olemassa? Ilmeisesti.

Ehkä suunnilleen tunnin horrostettuaan tämä erityinen laji Pandamus Vaeltamus lähtee liikkeelle pesästään kohti toisenlaista ympäristöä pyrkien lopulta sopeutumaan siihen.

Niin siis eli 4.30 oli tapaaminen kentällä, auto lähti pihasta noin puol tuntia ennen sitä lastattuna ihmisillä ja laukuilla. Kentällä sit ensin saatiin vielä viimisiä papereita jonka jälkeen lähtöselvitettiin laukku. Tän jälkeen söin vähän ylikallista aamupalaa ja musta otettiin ehkä noin miljoona erittäin epäedustavaa kuvaa.

Tässä näette kyseisen pandalajin ruokailemassa. Tämä kyseinen patonki näyttää olevan mieluista syötävää nälkäiselle yksilölle. Olkaa hyvä, ottakaa oikein monta kuvaa ruokailevasta pandasta.

Ja sit koitti lähdön hetki.

Odotin suurta ja dramaattista itkukatastrofia, mut ei se sit ihan ollu kuitenkaan. Ei itkettäny enkä jotenki sit kauheesti osannu tajuta (no yllätys) et en tuu kahen viikon päästä takasin. No. Ens vuonna kuitenki takas, ei se niin pitkä aika oo. Kyllä mä pienen halausoperaation jälkeen pääsin lähtemään.

Tässä näette kyseiselle pandalle hieman epätyypillisempää käyttäytymistä. Joskus panda saattaa hylätä laumansa hetkeksi vain tullakseen pian takaisin. 

Turvatarkastus. Läpi. Ai kivaa, se ei piippaa. 

Viimisiä vilkutuksia ja sit kohti porttia. 

Hei mitä ihmettä, mähän vaeltelen täällä yksin! Nyt pitää selviytyä joutumatta Zimbabween!

Ei, kyllä mä sitten ihan oikeelle portille pääsin oottamaan lähtöä muiden lähtijöiden kanssa. 

Hei mitä, tää konehan nousee! Se lentää! Mä oon ilmassa!

Ja niin ihmisistä tuli muurahaisia ja taloista pieniä pienoismallipalikoita jossain pilvikaton alla.

Amsterdamissa olikin sitten aikaa vaellella vielä lisää, mennä niillä liukuhihnoilla vaan koska voi ja tylsistyä. Koomauskoomauskoomaus. Tapoin siis aikaa parin muun vaihtarin kanssa jotka lens samalle alueelle. Ja kyllähän ne tunnit siitä jossain vaiheessa kuluivat. Jes, lentokoneeseen sit--

Ei, ensin vielä erillinen pieni turvatarkastussaareke ylitettävänä. Mukana myös jännittävä metallinpaljastinläpivalaisulaite. Kyllä siitäkin sit lopulta läpi päästiin. Lento lähti noin tunnin myöhässä, mutta lopulta kuitenkin. Chicago, here I come!

Kuten näette, kyseinen panda ei viihdy lentokoneympäristössä ja on tärkeää, että sopeuttaminen uuteen ympäristöön aloitetaan pian.

Ja voi sitä paratiisia. Loputtomasti lentokoneruokaa, vettä pienissä purkeissa, appelsiinimehua ja kirkuvia vauvoja. Saatiin täytettäväks oudot tullilomakkeet joista kaikki oli tasapuolisen pihalla. No en ole ihmiskauppias enkä kaupattu. Mitä siinä lennossa nyt sitten meni, ainakin se kaheksan tuntia. Tuntu aina välillä ikuisuudelta, mutta lopulta ilmotettiin laskeutumisesta.

Kun lopulta tulli-ihmettelyn jälkeen saatiin laukut käsiimme päästiin metsästämään punapaitaisia vapaaehtoisia. Meiltä otettiin papereita ja meidät pakattiin bussiin, jonka ikkunoiden läpi päästiin sit ihmettelemään sateista Chicagoa.

Ajettiin läheiseen hotelliin, jossa saatiin vihdoinkin ei-lentokoneruokaa. Sieltä jakauduttiin vielä pienempiin alueryhmiin, jotka lähti busseilla vielä illalla omiin orientaatiopaikkoihinsa. Team Des Moinesia odotti viiden ja puolen tunnin bussimatka. Auts. Mut ei sitä ees tajunnu kun oli niin koomassa. Perillä oltiin keskiyön jälkeen ja päästiin nukkumaan ihan kivan valvomisputken jälkeen kun meidät oltiin sijotettu huoneisiin. Sain oikein kivan norjalaisen kämppiksen. Nukahdus.

Saatiin AFS-paidat ja ah-niin-ihanat USA-kangaskassit. Ja kyseisen maan lipulla kuvioidut kynät. Ja ehkä jotain muutakin. Aamulla oli sit aika orientoitua. Tää tapahtu siis siinä samassa hotellissa ihan. Tapasin aluevalvojani. Tökittiin oman maan minilippuja tulevan asuinpaikan kohdalle ja tutustuttiin vähän. Sit käytiin läpi joitain yleishyödyllisiä asioita, joitain omituisia jenkkien tapoja esim. Opeteltiin rahajuttuja ja koulun kaapin lukon käyttämistä. Meni hetki oppia mut kyl se lopulta aukes. Syötiin lounasta. Viel pari tuntii ja sit koitti suurten  kohtaamisten hetki. Monta hermostuneena kiemurtelevaa odottajaa. Ja sit.

''Sini, your family's here!''

Jatkuu ensi numerossa...